Logiikan tieteen esipuheet

1

Logiikan tiede


2

Ensimmäinen osa
Objektiivinen logiikka


3
Cicero, Tusc. quaest. lib. II. cap. 1. Est enim philosophia paucis contenta judicibus,
multitudinem consulto ipsa fugiens, eique suspecta et invisa. [Filosofialle riittää muutamien
harvojen arvonanto; se karttaa väkijoukon mielipidettä, joka epäilee ja kadehtii sitä.]


4

Esipuhe ensimmäiseen painokseen
Filosofisen ajattelutavan viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana joukossamme kokema
täydellinen mullistus1 ja hengen itsetietoisuuden samana ajanjaksona saavuttama korkeampi asema
ovat vielä tähän mennessä vaikuttaneet logiikan rakenteeseen vain vähän.
Se, mitä ennen nykyistä ajanjaksoa kutsuttiin metafysiikaksi, on nyt niin sanotusti kokonaan
poisjuurittu ja kadonnut tieteiden joukosta. Kuullaanko missään enää vanhan ontologian,
rationaalisen psykologian, kosmologian tai edes luonnollisen teologian ääntä? Tai vaikkapa
kysymykset sielun aineettomuudesta, mekaanisista ja päämääräsyistä – ketäpä ne enää
kiinnostaisivat? Vanhoja todistuksia Jumalan olemassaolosta esitetään niitäkin vain historiallisesta
kiinnostuksesta tai mielenylennykseksi ja hartauden nostattamiseksi. On tosiasia, että mielenkiinto
yhtäältä metafysiikan sisältöön, toisaalta sen muotoon tai molempiin samalla kertaa on kadonnut.
On merkillepantavaa, että kansalla ei enää ole käyttöä valtio-oikeudellisille teorioilleen,

mielenlaadulleen, siveellisille tavoilleen ja hyveilleen. Mutta vähintään yhtä huomionarvoista on,
että kansa menettää metafysiikkansa, kun oman puhtaan olemuksensa parissa askaroiva henki ei
enää ole todellisena läsnä kansassa.
Kantilaisen filosofian eksoteerinen oppi – ymmärryksemme ei pidä ylittää kokemusta tai
muuten tiedostuskyvystä tulee teoreettista järkeä, joka synnyttää pelkkiä aivokummajaisia –
perusteli tieteelliseltä kannalta spekulatiivisesta ajattelusta luopumisen. Tämän kansanomaisen opin
tueksi tuli modernin pedagogian huuto,2 että olisi ajan vaatimuksia vastaavalla tavalla keskitettävä
huomio välittömiin tarpeisiin, ja että aivan kuten kokemus oli ensiarvoisinta tiedostamiselle, niin
julkisessa ja yksityisessä elämässä toimimisen kannalta käytäntö ja käytännöllinen opetus
ylipäätään olisivat olennaista ja ainoana hyödyllisiä, teoreettinen näkemys taas jopa vahingollista. –
Tieteen ja terveen ihmisymmärryksen tehdessä näin yhteistyötä metafysiikan suistamiseksi tuhoon
nähtiin omituinen esitys sivistyneestä kansasta ilman metafysiikkaa – kuin muuten monipuolisesti
koristeltu temppeli ilman kaikkein pyhintä. – Teologia, joka ennen vaali spekulatiivisia mysteerejä
ja siitä kylläkin riippuvaista metafysiikkaa, oli luopunut tästä tieteestä saaden vaihdossa itselleen
tunteet, käytännöllisen kansanomaisuuden ja historiallisen oppineisuuden. Tämän vaihdoksen
myötä katosivat maailmasta ne erillääneläjät, jotka heidän kansansa uhrasi ja karkotti maailmasta,
jotta olisi olemassa ikuisen tarkastelua ja yksinomaan sitä palvelevaa elämää – ei minkään
käytännöllisen hyödyn, vaan autuuden vuoksi. Tätä katoamista voidaan toisessa suhteessa pitää
olennaisesti samana ilmiönä kuin aiemmin mainittua. Niinpä, kun oltiin karkotettu tämä pimeys,
itseensä kääntyneen hengen väritön keskustelu itsensä kanssa, näytti olemassaolo muuttuvan
hilpeäksi kukkaismaailmaksi – ja mustia kukkiahan ei tunnetusti ole olemassa.
Logiikalle ei käynyt yhtä huonosti kuin metafysiikalle. Jo kauan sitten on luovuttu


5
ennakkoluulosta, että logiikka opettaisi ajattelemaan – logiikan hyödyn ja siten sen tarkoituksen
oletettiin olevan siinä, ikään kuin ruoansulatuksen ja liikkumisen oppisi tutkimalla anatomiaa ja
fysiologiaa. Käytännöllisyyden henki ei liene aikonut logiikalle parempaa kohtaloa kuin sen
sisartieteellekään. Kuitenkin, luultavasti tietyn muodollisen hyödyn takia, logiikka säilytti vielä
paikkansa tieteiden joukossa ja jopa julkisessa opetuksessa. Siltikin tämä parempi onni koskee vain

logiikan ulkoista kohtaloa, sillä sen hahmo ja sisältö ovat pysyneet samoina läpi pitkän tradition,
vaikkakin se näin periytyessään onkin yhä enemmän ohentunut ja kưyhtynyt: logiikassa ei näy
jälkệkään siitä uudesta hengestä, joka on noussut niin tieteissä kuin todellisuudessakin. Mutta kun
hengen substantiaalinen muoto on sisäisesti rakentanut itsensä uudelleen, kaikki yritykset
varhaisemman sivistyksen muotojen säilyttämiseksi ovat turhia: lakastuneiden lehtien lailla ne
sysätään pois juuriaan jo kasvattavien taimien tieltä.
Jopa tieteellisissä piireissä tästä yleisen muutoksen huomiotta jättämisestä ollaan nyt
luopumassa. Uudet käsitykset ovat huomaamattomasti tulleet niiden vastustajillekin tutuiksi ja he
ovat omaksuneet ne. Vaikka he vielä puhuvatkin ynseästi näiden käsitysten lähteestä ja periaatteista
ja pyristelevät niitä vastaan, he silti ovat hyväksyneet niiden johtopäätökset eivätkä pysty
puolustautumaan niiden vaikutukselta. He voivat antaa myönteisen merkityksen ja sisällön yhä
merkityksettömämmäksi käyvälle kielteiselle suhtautumiselleen vain alkamalla puhua uusien
käsitystapojen kielellä.
Toisaalta näyttää, että uuden luomiseen liittyvä kuohuntavaihe on ohi. Ensi
ilmenemismuodossaan uusi käsitystapa yleensä suhtautuu kiihkoisan vihamielisesti vanhan
periaatteen pohjalta luotuun järjestelmään: yhtäältä se myös pelkää kadottavansa itsensä
laajentuessaan erityiseen, toisaalta se karttaa tieteellisen muokkauksen vaatimaa työtä ja kokiessaan
sen tarpeen turvautuu aluksi tyhjään muodollisuuteen. Aineksen kehittelyn ja järjestelyn vaatimus
tulee nyt sitäkin tärkệmmäksi. Niin ajan kuin yksilưnkin sivistymisessä on jakso, jolloin kyse on
ensisijaisesti periaatteen omaksumisesta ja puolustamisesta sen kehittymättömässä intensiteetissään.
Mutta korkeampi vaatimus on, että siitä tulisi tiedettä.
Mitä hyvänsä nyt onkaan saavutettu tieteen asiasisällön ja muodon suhteen muissa suhteissa,
oikean metafysiikan tai puhtaasti spekulatiivisen filosofian muodostava looginen tiede on vielä
hyvin pitkälti laiminlyöty. Olen alustavasti esittänyt johdannossa, mitä tarkalleen ymmärrän tällä
tieteellä ja sen asemalla. Välttämättömyys aloittaa tämä tiede taas kerran täysin alusta,3 itse kohteen
luonto sekä logiikan suunnitellussa uudelleenmuokkauksessa käytettävien lähdeteoksien puute ovat
seikkoja, jotka suopeat arvostelijat ottanevat huomioon, vaikka tätä hanketta ei vuosikausien
työlläkään ole saatu täydellisempään asuun. – Olennainen näkökohta on, että kyse ylipäätään on
uudesta tieteellisen käsittelyn käsitteestä. Ollakseen tiedettä filosofia ei voi, kuten olen toisaalla

6
huomauttanut,* lainata metodiaan matematiikan tapaiselta alemmalta tieteeltä,4 eikä se myöskään
voi tyytyä sisäisen havainnoinnin kategorisiin vakuutteluihin tai käyttää ulkoiseen refleksioon
perustuvia pohdiskeluja. Päinvastoin vain sisällưn luonto voi liikuttaa itsệän tieteellisessä tiedossa,
koska juuri sisällön oma refleksio on se, mikä vasta asettaa ja synnyttää sen määreen.
Ymmärrys määrittää ja pitää määreitä kiinteinä; järki on negatiivista ja dialektista, koska se
hajottaa ymmärryksen määreet ei-miksikään; se on positiivista, koska se synnyttää yleisen ja
käsittää erityisen sen kautta. Aivan kuten on tapana erottaa ymmärrys järjestä ylipäätään, samoin
pidetään dialektista järkeä jonakin positiivisesta järjestä eroavana. Mutta järki on totuudessaan
henkeä, joka on kumpaakin korkeampi, ymmärtävä järki tai järkevä ymmärrys. Se on negatiivinen,
se, mikä muodostaa sekä dialektisen järjen että ymmärryksen kvaliteetin: järki toisaalta kieltää
yksinkertaisen ja asettaa näin ymmärryksen määrätyn eron, toisaalta yhtä lailla hajottaa tämän eron
ja on näin dialektinen. Mutta järki ei pysy tässä lopputuloksen ei-missään, vaan säilyy yhä
positiivisena, ja täten se on tuottanut ensimmäisen yksinkertaisen, mutta itsessään konkreettisena
yleisenä: annettu erityinen ei ole tämän yleisen alaisuudessa, vaan erityinen on jo samalla myös
määräytynyt tässä määrittämisessä ja sen hajottamisessa. Tämä henkinen liike, joka
yksinkertaisuudessaan antaa itselleen määreisyytensä ja määreisyydessään yhtäläisyytensä itsensä
kanssa ja joka näin on käsitteen immanenttia kehitystä, on tiedostuksen absoluuttinen metodi ja
samalla sisällön itsensä immanentti sielu. – Väitän, että yksinomaan tätä itsensä konstruoivaa tietä
kulkien filosofia kykenee olemaan objektiivista, demonstroitua tiedettä. – Tähän tapaan olen
yrittänyt Hengen fenomenologiassa esittää tietoisuuden. Tietoisuus on henki konkreettisena ja
nimenomaan ulkoisuuteen kytkeytyneenä tietämisenä, mutta tämän kohteen eteneminen, kaiken
luonnollisen ja henkisen elämän kehityksen lailla, riippuu ainoastaan logiikan sisällön
muodostavien puhtaiden olennaisuuksien luonnosta. Tietoisuus ilmenevänä henkenä, joka
matkallaan vapautuu välittömyydestään ja ulkoisesta konkretisoinnistaan, muuttuu puhtaaksi
tiedoksi, joka antaa itselleen kohteina nuo samat puhtaat olennaisuudet sinänsä ja itselleen olevina.
Ne ovat puhtaita ajatuksia, omaa olemustaan ajattelevaa henkeä. Niiden itseliikunta on niiden
henkistä elämää, jonka kautta tiede konstituoituu ja joiden esitys se on.
Edellä on osoitettu hengen fenomenologiaksi kutsumani tieteen suhde logiikkaan. – Mitä

ulkoiseen suhteeseen tulee, aikomuksena oli, että fenomenologian sisältävää Tieteen järjestelmän
ensimmäistä osaa† seuraisi toinen logiikan ja molemmat filosofian reaalitieteet, luonnon- ja
hengenfilosofian, sisältävä osa, joka päättäisi tieteen järjestelmän. Mutta logiikan osaltaan vaatima
*

Hengen fenomenologia, esipuhe ensimmäiseen painokseen. – Oikea johdatus on metodin tiedostus, ja sillä on
paikkansa itse logiikassa.]
†
(Bamberg ja Wurzburg, kustantajana Göbhard 1807) Tätä otsikkoa ei enää liitetä ensi pääsiäisenä ilmestyvään toiseen
painokseen. – Jatkossa mainittavan toisen osan hankkeen sijaan – tähän piti sisältyä koottuina muut filosofiset tieteet –
olen sittemmin voinut tuoda päivänvaloon joitakin vuosia sitten kolmantena painoksena Filosofisten tieteiden
ensyklopedian. [Huomautus toiseen painokseen]


7
välttämätön laajuus on saanut minut julkaisemaan tämän osan erikseen: se on siis hengen
fenomenologian ensimmäinen jatko-osa järjestelmän laajennetussa esityksessä. Myöhemmin seuraa
esitys molemmista mainitusta filosofian reaalisesta tieteestä. – Logiikan ensimmäinen osa taas
sisältää ensimmäisenä kirjana Opin olemisesta; toisen kirjan, Opin olemuksesta, ensimmäisen niteen
toisena jaksona; toinen nide sisältää Subjektiivisen logiikan eli Opin käsitteestä.

Nürnberg, 22. maaliskuuta 1812.


8

Esipuhe toiseen painokseen
Alkaessani uudelleen työstämään Logiikan tiedettä, jonka ensimmäinen osa nyt ilmestyy, olin täysin
tietoinen paitsi kohteen itsensä ja sen esittämisen vaikeudesta, myös sen osakseen saamansa
käsittelyn epätäydellisyydestä ensimmäisessä painoksessa: niin paljon kuin olenkin monien tämän

tieteen parissa viettämieni vuosien ajan yrittänyt parannella näitä puutteita, tunnen, että minulla on
vieläkin tarpeeksi syitä pyytää lukijaa olemaan myötämielinen. Eräänä perusteena tälle on, että
tieteen sisällön suhteen käytettävissä oli pääasiassa vain ulkokohtaista vanhan metafysiikan ja
logiikan materiaalia. Vaikka näitä tieteitä on harjoitettu yleisesti ja usein, logiikkaa jopa meidän
päiviimme saakka, on spekulatiivisen puolen muokkaus ollut vähäistä: pikemminkin samaa
aineistoa on vain kerta toisensa jälkeen toisteltu ja ohennettu triviaaliksi pinnallisuudeksi, välistä
taas vanhaa painolastia on otettu uudelleen esille ja raahattu sitä mukana. Tällaisista usein puhtaan
mekaanisista ponnisteluista ei filosofinen sisältö ole voinut mitenkään hyötyä. Ajatuksen
valtakunnan esittäminen filosofisesti eli omassa immanentissa toiminnassaan tai, mikä on samaa,
välttämättömässä kehityksessään oli siis pakostakin uusi hanke, joka alkaisi aivan alusta. Silti tätä
hankittua materiaalia, tunnettuja ajatusmuotoja, on pidettävä hyvin tärkeänä lähteenä ja jopa
välttämättömänä ehtona ja kiitollisesti vastaanotettavana edellytyksenä, vaikkei se tarjoaakaan
muuta kuin hauraan johtolangan siellä täällä tai jopa vain järjestelemättömän kasan kuolleita luita.
Ajatusmuodot on ensiksi esitetty ja säilytetty inhimillisessä kielessä. Meidän aikanamme ei
voida tarpeeksi muistuttaa, että ajatteleminen erottaa ihmisen eläimistä. Kaikki ihmiselle sisäinen,
mieltäminen ylipäätään, kaikki hänen omansa, liittyy kieleen, ja kaikkeen, minkä hän muuntaa
kieleksi ja ilmaisee siinä, sisältyy kategoria – piilevänä, sekoittuneena tai esiin työstettynä – sillä
niin luonnollista on logiikka ihmiselle tai pikemminkin se on itse hänelle ominainen luonto. Jos
luonto ylipäätään fysikaalisena asetetaan henkistä vastaan, silloin täytyy sanoa, että logiikka on
enemmänkin yliluonnollista, joka läpäisee kaikki ihmisen luontosuhteet – hänen tuntemuksensa,
havainnointinsa, halunsa, tarpeensa sekä viettinsä – ja vain näin tekemällä muuttaa ne ylipäätään
inhimilliseksi, vaikkakin vain muodollisesti inhimilliseksi, mielteiksi ja päämääriksi. Kielelle on
eduksi, kun sillä on runsaasti loogisia ilmauksia eli omaperäisiä ja abstrakteja ilmauksia
ajatusmääreille itselleen. Monet prepositiot ja artikkelit osoittavat ajatukseen perustuvia suhteita:
kiinan kielen oletetaan jääneen kokonaan kehittymättä tälle tasolle tai saavuttaneen sen vain
epätäydellisesti.1 Nämä partikkelit esiintyvät kuitenkin pelkästään apulaisen roolissa, vain hieman
riippumattomampina kuin etu- ja jälkiliitteet, taivutusta osoittavat merkit ja vastaavat. Paljon
tärkeämpää olisi, että ajatusmääreet ilmaantuvat kielessä substantiiveina ja verbeinä, jolloin ne
leimaantuisivat kohteelliseksi muodoksi. Tässä suhteessa saksalla on monia etuja muihin

9
moderneihin kieliin nähden; joillakin sen sanoista on edelleen se ominaispiirre, että niiden
merkitykset ovat, paitsi eroavia, myös vastakkaisia, joten tässä ei voi olla huomaamatta kielen
spekulatiivista henkệ; ajattelua ilahduttaa sellaisten sanojen lưytäminen ja vastakohtien ykseyden
havaitseminen. Sanakirjassa tämä esitetään naiivisti merkitykseltään vastakkaisina sanoina, vaikka
tämä spekulaation lopputulos on ymmärrykselle mieletön. Filosofia ei siksi ylipäätään tarvitse
mitään erityistä terminologiaa. Jotkut sanat pitää kyllä lainata vieraista kielistä, mutta nämä ovat
oltuaan paljon käytössä saaneet kansalaisoikeudet siinä eikä ylenmääräinen purismi ole paikallaan,
kun kyseessä erityisesti on ratkaisevan asian ydin. – Yleensäkin sivistyksen ja erityisesti tieteiden
eteneminen – myös empiiristen ja aistimellisten, vaikka ne yleensä käyttävät tavanomaisimpia
kategorioita (esimerkiksi kokonaisuutta ja osia, oliota ja sen ominaisuuksia ja vastaavia) – nostaa
aika ajoin esiin korkeampia ajatussuhteita tai vähintäänkin kohottaa ne suurempaan yleisyyteen,
jolloin ne saavat enemmän huomiota. Esimerkiksi fysiikassa voiman ajatusmääreestä on tullut
hallitseva, mutta nykyisin on pääosaa esittänyt polaarisuuden kategoria. Polaarisuutta tosin on
hyvinkin à tort et à travers [harkitsemattomasti] tyrkytetty kaikkialle, jopa sovellettu sitä valoon:2
polaarisuus määrittää erilaisuuden, jossa erilaiset termit ovat erottamattomasti kytkưksissä. On
äärettưmän tärkệä, että näin on edistytty abstraktion muodosta eli identtisyydestä, jolla tietty
määreisyys – kuten esimerkiksi voima – saa itseriittoisuuden. Tärkệä on ms, että esiin on
nostettu määrittämisen eli identtisyyteen erottamattomasti jäävän erilaisuuden muoto, joka on
muuttunut yleisesti käyväksi käsitykseksi. Luonnon tarkastelun kohteiden kiinnittyminen
reaalisuuteen tuo muassaan pakon fikseerata kategoriat, joita luonnossa ei enää voi sivuuttaa. Tämä
tosin tapahtuu hyvin epäjohdonmukaisesti suhteessa toisiin käsitteisiin, joitten myös annetaan pysyä
pätevinä, eikä tällainen tarkastelu salli siirtymistä vastakohtaisuutta ja yleistä koskeviin
abstraktioihin, mikä toteutuu helpommin hengen piirissä.
Joskin loogiset kohteet ja niiden ilmaukset voivat olla täysin tuttuja sivistyneille, niin kuten
olen toisaalla3 sanonut, tunnettu ei kuitenkaan ole tiedetty, ja tuttujen asioitten tutkimisen pakko voi
jopa herättää kärsimättömyyttä – ja mikä on tutumpaa kuin juuri nuo ajatusmääreet, joita käytämme
joka tilaisuudessa ja jotka tulevat huulillemme jokaisessa lausumassamme väitteessä? Tämän
esipuheen tarkoituksena on osoittaa yleiset momentit sillä tiellä, jota tiedostus kulkee edetessään

pelkän tuntemisen ohi, eli käsitellä tieteellisen ajattelun suhdetta luonnolliseen ajatteluun. Tämä
yhdessä aiemman johdannon kanssa riittää antamaan yleiskäsityksen, mitä tarkoitetaan loogisella
tietämisellä, eli eräänlaisen ennakkokäsityksen, joka vaaditaan kaikilta tieteiltä ennen itse asian
ilmaisemista.
Ensiksi täytyy pitää äärettömänä edistymisenä, että ajatuksen muodot on vapautettu
aineksesta, johon ne ovat uppoutuneet itsetietoisessa havainnoinnissa, mieltämisessä sekä
haluamisessamme ja tahtomisessamme tai pikemminkin mieltävässä haluamisessa ja tahtomisessa –


10
eikä ole inhimillistä haluamista ja tahtomista ilman mielteitä – ja että nämä yleisyydet on nostettu ja
tehty itsenäisen tarkastelun kohteiksi, kuten Platon ja hänen jälkeensä etenkin Aristoteles
menettelivät; tämä muodostaa alun niitä koskevalle tietämiselle. ”Vasta kun”, Aristoteles
sanoo,4 ”kaikki välttämätön ja elämän mukavuudelle ja kanssakäymiselle tärkeä oli saatavilla,
alkoivat ihmiset kiinnostua filosofisesta tiedosta.” ”Egyptissä”, hän huomauttaa tätä
ennen, ”matemaattiset tieteet kehittyivät varhain, koska siellä pappissäädyllä oli varhaisessa
vaiheessa vapaa-aikaa tähän.” – Tosiasiassa puhtaan ajattelun tutkimisen tarve edellyttää, että
ihmishengen on täytynyt matkata pitkä tie. Sen voidaan sanoa olevan jo tyydytettyjen
välttämättömyyden tarpeiden tarvetta tarpeettomuuteen, tarvetta abstrahoida havainnoinnin,
mielikuvituksen ja vastaavien sekä halun, pyrkimyksen ja tahdon aineksesta, johon ajatusmääreet
ovat piiloutuneet. Itseensä tulleen ja vain itsessään olevan ajatuksen hiljaisessa avaruudessa
kansojen ja yksilöiden elämää liikuttavista kiinnostuksista vaietaan. ”Niin monelta puolelta”,
Aristoteles sanoo samassa yhteydessä,5 ”ihmisen luonto on riippuvaista, mutta tämä tiede, jota ei
tutkita sen hyödyllisyyden vuoksi, on sinänsä ja itselleen vapaa ja näyttää siksi olevan enemmän
kuin ihmisen omaisuutta.” – Filosofialla ylipäätään on vielä konkreettisia kohteita – Jumala, luonto,
henki – mutta logiikka askartelee yksinomaan näiden kohteiden parissa, kun ne esiintyvät yksinään
täydellisessä abstraktiossaan. Tämän vuoksi logiikka sisällytetään yleensä nuorien opintoihin, sillä
nuoret eivät vielä ole astuneet konkreettisen elämän intresseihin, vaan elävät joutilaisuudessa
vapaina niistä, ja vain subjektiivisten päämääriensä vuoksi heidän täytyy hankkia keinot ja
mahdollisuudet, joilla toimia noitten konkreettisempien kiinnostusten objektien kanssa – ja tässäkin

vielä teoreettisesti. Vastoin juuri mainittua Aristoteleen käsitystä logiikan tiede sisältyy näihin
keinoihin: logiikan opiskelu on valmistavaa työtä, jonka paikka on koulussa, ja vasta myöhemmin
seuraa elämän vakavuus ja aitojen päämäärien hyväksi toimiminen. Elämässä kategorioita
käytetään: kun niitä ennen kunnioitettiin tarkastelemalla niitä yksinään, ne nyt alenevat asemaan,
jossa niitä käytetään elävän sisällön henkiseen harjoittamiseen liittyvien käsitysten luomisessa ja
keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Osin niitä käytetään yleisyytensä ansiosta lyhennyksinä – sillä
kuinka äärettömästi ulkoisen läsnäolon ja toimintojen yksittäisyyksiä yhdistyykään sellaisiin
mielteisiin kuin ”taistelu”, ”sota”, ”kansa” tai ”meri”, ”eläin”, miten äärettömän monta miellettä,
toimintoa, tilaa ja vastaavaa tiivistyykään sellaiseen yksinkertaiseen mieltämiseen
kuin ”Jumala”, ”rakkaus” jne. ! Osaksi ne edesauttavat kohteellisten suhteiden tarkempaa määritystä
ja löytämistä, mutta tällöin asioihin puuttuvan ajattelun hyöty ja tarkoitus sekä sen pätevyys ja
totuus on tehty täysin riippuvaiseksi siitä, mikä on käsillä, eikä ajatusmääreillä yksinään uskota
olevan mitään kykyä määrittää sisältöä. Sellainen kategorioiden käyttö, jota aikoinaan kutsuttiin
luonnolliseksi logiikaksi, on tiedostamatonta: kun tieteellinen refleksio antaa kategorioille hengen
alueella tehtäväksi välikappaleena palvelemisen, silloin ajatteleminen sinänsä tehdään toisille


11
henkisille määreille alisteiseksi. Emme toki sano tuntemustemme, pyrkimystemme tai
kiinnostustemme palvelevan meitä: pidämme niitä itseriittoisina voimina ja mahteina, jolloin juuri
me itse olemme se, joka tuntee tämän, haluaa ja tahtoo jotakin, on kiinnostunut jostakin. Toisaalta
taas voinemme tulla tietoisiksi siitä, että pikemminkin tottelemme tunteitamme, pyrkimyksiämme,
intohimojamme, intressejämme, puhumattakaan tavoistamme sen sijaan, että omistaisimme ne.
Koska olemme kiinteässä sisäisessä ykseydessä niiden kanssa, olemme vielä vähemmän tietoisia
siitä, että voisimme käyttää niitä välineinämme. Sellaiset tunteen ja hengen määreet näyttäytyvät
erityisenä, joka muodostaa vastakohdan yleisyydelle, jollaisena tulemme tietoisiksi ja jossa meillä
on vapautemme: siksi pidämme itseämme pikemminkin näiden erityisyyksien vangitsemana ja
niitten hallitsemana. Niin muodoin meidän on vieläkin vaikeampi uskoa, että ajatusmuodot, jotka
läpäisevät kaikki mielteemme – ovat nämä sitten pelkästään teoreettisia tai sisältävät tuntemuksiin,
vietteihin tai tahtoon kuuluvaa ainesta – palvelisivat meitä, että meillä olisi ne vallassamme

pikemmin kuin niillä meidät. Mitä muuta on meissä ajatusmuotojen lisäksi, kuinka me, kuinka minä
asettuisin vielä yleisemmäksi yli niiden, jotka ovat Yleinen sellaisenaan? Kun antaudumme
tuntemukselle, päämäärälle tai kiinnostukselle ja siinä tunnemme itsemme kahlituiksi ja epävapaiksi,
niin paikka, jossa voimme vetäytyä vapauteen, on tämä itseä koskevan varmuuden, puhtaan
abstraktion ja ajattelun alue. Tai kun vastaavasti puhumme olioista, kutsumme niiden luontoa tai
olemusta niiden käsitteeksi, ja tämä käsite on vain ajattelulle, mutta vielä vähemmän voimme sanoa
hallitsevamme olioiden käsitteitä tai ajatusmääreitä, joiden koosteita ne ovat. Päinvastoin meidän
ajattelumme täytyy rajautua niiden mukaisesti, eikä meidän mielivaltamme tai vapautemme sovi
haluta muokata niitä itselleen sopivaksi. Sikäli kuin siis subjektiivinen ajattelu on omin, sisäisin
toimintomme ja olioiden objektiivinen käsite muodostaa itse asian, emme voi ohittaa tätä toimintaa,
emme voi olla sen yläpuolella ja aivan yhtä vähän voimme ohittaa olioiden luontoa. Voimme
kuitenkin jättää olioiden luonnon huomiotta: se pitää yhtä subjektiivisen ajattelun kanssa silloin,
kun se ilmaisisi ajatustemme yhteyttä itse asiaan, mutta tämä johtaisi tyhjään, koska silloin asia olisi
asetettu säännöksi käsitteillemme, mutta juuri asia ei meille voi olla muuta kuin käsitteemme siitä.
Kriittinen filosofia6 ymmärtää näiden kolmen termin suhteen siten, että asetamme ajatukset itsemme
ja asioiden välille siinä mielessä, että tämä välijäsen ei yhdistäkään meitä asioihin, vaan
pikemminkin erottaa meidät niistä. Tätä näkemystä vastaan voi asettaa sen yksinkertaisen huomion,
että juuri nuo asiat, joiden pitäisi olla meidän ja niihin viittaavien ajatusten tuolla puolen toisessa
ääripäässä, ovatkin itse ajatusolioita ja täysin määrittämättöminä ne ovat tyhjän abstraktion pelkkiä
ajatusolioita (niin sanottuja olioita sinänsä).
Mutta tämä riittäköön näkökulmasta, jossa ei enää suhtauduta ajatusmääreisiin vain
käyttövälineinä ja keinoina: tärkeämpää on se tähän edelleen liittyvä seikka, että niitä pidetään
ulkoisina muotoina. – Kuten sanottua, kaikissa mielteissämme, päämäärissämme,


12
kiinnostuksissamme ja teoissamme vaikuttava ajatuksen toiminta on tajuttomasti työskentelevää
(luonnollinen logiikka). Tietoisuutemme edessä on sisältöä, mielteiden kohteita, joihin kiinnostus
kohdistuu: tässä suhteessa ajatusmääreet merkitsevät muotoja, jotka vain liitetään sisällykseen,
mutta eivät ole itse sisällystä. Totesimme jo ja myös yleisesti hyväksytään, että luonto, ominainen

olemus, todella pysyvä ja substantiaalinen ilmenemisen ja katoavan ulkoistumisen moninaisuudessa
ja satunnaisuudessa on asian käsite, itsessään Yleinen (kuten jokaisen ihmisyksilön – vaikkakin
äärettömän omaperäisen – omintakeisuudelle ensisijaista on, että hän on itsessään ihminen, ja
jokaiselle yksittäiselle eläimelle ensisijaista on, että se on eläin). Siksi ei voida sanoa, mitä sellainen
yksilö voisi vielä olla, jos tämä perusta poistettaisiin, vaikka yksilölle olisikin suotu kuinka paljon
muita predikaatteja tahansa, jos siis tätä perustaa voi yhtä lailla kutsua predikaatiksi kuin muita.
Järkkymätöntä perustaa, käsitettä, yleistä, joka on ajatus itse, sikäli kuin vain voidaan sanaa ”ajatus”
käytettäessä abstrahoida mieltämisestä, ei voida ymmärtää vain sisällölle yhdentekevänä muotona.
Ajatukset kaikista luonnollisista ja henkisistä olioista ja jopa substantiaalinen sisältö sisältävät
kuitenkin vielä monia määreisyyksiä ja niissä vielä erotellaan sielu ja ruumis, käsite ja vastaava
reaalisuus: syvempi perusta on sielu yksinään eli puhdas käsite, joka on kohteiden ja samalla niiden
subjektiivisen ajattelemisen todellinen sisus ja niiden yksinkertainen elämänsyke. Tehtävänä on
juuri tämän henkệ elävưittävän, hengessä toimivan ja vaikuttavan loogisen luonnon tajuaminen.
Vaistomainen toiminta erottuu intelligentistä ja vapaasta toiminnasta ylipäätään sillä tavoin, että
vapaaseen toimintoon liittyy tietoisuus siitä, mitä tehdään. Kun pyrkimyksen sisältö irrotetaan
välittömästä ykseydestä subjektin kanssa ja siirretään subjektin edestään löytämään kohteellisuuteen,
alkaa hengen vapaus, kun taas ajattelun vaistomaisessa vaikutuksessa henki on kategorioidensa
pauloissa ja pirstoutunut lukemattomiin aineksiin. Siellä täällä verkossa on lujempia solmuja, jotka
antavat hengen elämälle ja tietoisuudelle kiinteyttä ja suuntaa: näiden solmujen kiinteys ja voima
johtuu juuri siitä, että ne tietoisuuden eteen saatettuina ovat sen olennaisuuden sinänsä ja itselleen
olevia käsitteitä. Tärkeintä hengen luonnossa ei ole vain suhteuttaa sitä, mitä henki on sinänsä,
siihen, mitä se on todella, vaan tärkệä on ms näiden suhde siihen, mitä henki tietää itsestään:
koska henki on olennaisesti tietoisuus, itsensä tietäminen on sen todellisuuden perusmääre. Nämä
kategoriat, jotka vain vaistomaisesti vaikuttavat vietteinä ja tulevat aluksi hengen tietoisuuteen
erillisinä ja ovat siksi muuttuvia ja toisiaan sekoittavia, tarjoavat hengelle näin vain sirpaleisen ja
epävarman todellisuuden: korkeimpana loogisena tehtävänä on siis puhdistaa nämä kategoriat ja
niissä nostaa henki vapauteen ja totuuteen.
Esitimme tieteen aluksi käsitteen ylipäätään ja käsitteen momenttien eli ajatusmääreiden
käsittelyn aluksi aineksesta eroavina ja vain siihen liitettyinä muotoina – ja tämä alku on sekä
yksinään että toden tiedostuksen ehtona tunnustettu arvoltaan korkeaksi. Tämä alku paljastuu heti

kohta sinänsä epäsopivaksi, kun yritetään saavuttaa totuutta, joka on ilmoitettu logiikan kohteena ja


13
päämääränä. Pelkkinä sisällöstä eroavina muotoina niiden näet oletetaan jäävän kiinni määreeseen,
joka leimaa ne äärellisiksi ja tekee niistä kykenemättömiä tavoittamaan totuutta, joka on itsessään
ääretön. Vaikka totuus taas liittyneekin suhteessa tai toisessa rajallisuuteen ja äärellisyyteen, on
tämä sen negaation, sen epätotuuden ja epätodellisuuden eli sen lopun puoli, eikä koske
affirmaatiota, jota se totuutena on. Terveen järjen vaisto on lopulta tuntenut olevansa niin
vahvistunut verrattuna pelkkien muodollisten kategorioiden paljauteen, että se on halveksien
jättänyt niihin tutustumisen koululogiikan ja koulumetafysiikan tehtäväksi. Samalla terve järki ei
arvosta edes sitä merkitystä, joka jo näiden johtolankojen tiedostamisella yksinään on, eikä se tajua,
että rajoittuessaan luonnollisen logiikan vaistomaiseen toimintaan ja hylätessään lisäksi
reflektoidusti itse ajatusmääreiden tuntemisen ja tietämisen se on vangittu epäselkeän ja siksi
epävapaan ajattelun piiriin. Tällaisten muotojen kokoelman yksinkertainen perusmääre tai yhteinen
muotomääre on identtisyys, joka tämän kokoelman logiikassa ilmaistaan identtisyyden lakina, A=A,
ristiriidan lauseena. Terve järki on siinä määrin menettänyt kunnioitustaan tällaisista totuuden
laeista puhuvaa ja niitä vielä jatkavaa koulukuntaa kohtaan, että se pilkkaa sitä ja sen lakeja ja pitää
sietämättömänä jokaista ihmistä, joka voi lausua totuuksia sellaisten lakien mukaan: ”kasvi on –
kasvi”, ”tiede on – tiede” ja niin edelleen äärettömiin. On myös muodostunut oikeutettu arvio
päättelysääntöjä koskevista kaavoista – itse asiassahan päättely on ymmärryksen tärkein tehtävä –
vaikka olisikin epäoikeudenmukaista olla huomaamatta, että näillä on paikkansa tiedostuksessa,
jossa niitä täytyy noudattaa, ja että ne ovat olennaista materiaalia järjen ajattelulle. On silti aivan
oikein tiedostaa, että kaavat käyvät yhtä hyvin erehdyksen ja sofistiikan välikappaleiksi ja etteivät
ne sovellu korkeampaan, esimerkiksi uskonnolliseen totuuteen, miten totuus muutoin halutaankin
määritellä – ylipäätään ne koskevat vain tiedon oikeellisuutta, eivät totuutta.
Tämä epätäydellinen ajattelemisen tarkastelutapa, joka jättää totuuden syrjään, on
korjattavissa vain sisällyttämällä ajattelevaan tarkasteluun, paitsi se, mikä tavataan lukea ulkoiseen
muotoon kuuluvaksi, myöskin sisältö. Käy pian ilmi, että mikä on aluksi tavallisessa refleksiossa
erotettu sisältönä muodosta erotettu, ei tosiasiassa voi olla muodotonta eikä voi olla määreetön

itsessään: jos se olisi, se olisi vain tyhjyys, olion sinänsä abstraktio. Päinvastoin sisällöllä on
itsessään muoto, ja tosiasiassa sisältö on sieluttunutta ja sisällökästä vain muodon kautta ja muoto
itse muuttuu vain sisällön näkymäksi ja siten myös joksikin tähän näkymiseen nähden ulkoiseksi
näkymäksi. Kun sisältö otetaan loogisen tutkimuksen kohteeksi, eivät kohteeksi tule oliot, vaan asia,
olioiden käsite. Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin muistuttaa, että on paljon käsitteitä, paljon
asioita. Yhtäältä on kuitenkin jo sanottu, miten tämä joukko rajataan: käsite ajatuksena ylipäätään,
yleisenä, on keino, jolla voidaan rajattomasti tiivistää määrittämättömän havainnoinnin ja
mieltämisen edessä paljoutena häilyvää olioiden yksittäisyyttä. Toisaalta taas tietty käsite on ensiksi
itse käsite itsessään, ja tämä on vain yksi, se on substantiaalinen perusta. Toiseksi tietty käsite on


14
määrätty käsite, ja tämä sen määreisyys on sitä, mikä ilmenee sisältönä käsitteessä: käsitteen
määreisyys taas on tämän substantiaalisen ykseyden muotomääre, totaalisuutena ymmärretyn
muodon momentti, momentti itse käsitteessä, joka on määrättyjen käsitteiden perusta. Käsitettä
itseään ei ole aistimellisesti havainnoitu tai mielletty: se on vain ajattelemisen kohde, tuotos ja
sisältö. Lisäksi se on sinänsä ja itselleen oleva asia, logos, olevan järki, olioiksi kutsuttujen totuus;
logos kaikista vähiten pitää jättää loogisen tieteen ulkopuolelle. Ei siis voi mielivaltaisesti jättää sitä
tämän tieteen ulkopuolelle tai ottaa mukaan siihen. Kun ajatusmääreitä, jotka ovat vain ulkoisia
muotoja, aidosti tarkastellaan omassa itsessään, ei voi tulla esiin muuta kuin niiden äärellisyys ja
niiden otaksutun itselleenolemisen epätotuus sekä käsite niiden totuutena. Kun logiikan tiede
käsittelee ajatusmääreitä, jotka ylipäätään läpäisevät henkemme vaistomaisesti ja tajuttomasti – ja
jopa tullessaan kielen osaksi ei huomiomme kiinny näihin kohteiksi – se on myös rekonstruoimassa
niitä ajatusmääreitä, jotka refleksio nostaa esiin ja kiinteyttää niiden ainekselle ja sisällölle ulkoisina
subjektiivisina muotoina.
Mitään kohdetta ei pysty sinänsä ja itselleen esittämään niin täysin immanentilla
muovattavuudella kuin ajattelun kehitystä välttämättömyydessään: mikään muu ei vaadi tätä yhtä
suuressa määrin, ja tässä suhteessa loogisen tieteen täytyy ylittää jopa matematiikka, sillä millään
kohteella ei itsessään ole tätä vapautta ja riippumattomuutta. Sellainen esitys vaatisi, että missään
kehittelyn vaiheessa ei pitäisi esiintyä ajatusmäärettä tai refleksiota, joka ei ilmaantuisi tällä tasolla

ja joka ei olisi tullut tälle tasolle edellisestä – tietyssä mielessä matemaattinen seuraus täyttää tämän
ehdon. Kuitenkin sellaisesta esityksen abstraktisesta täydellisyydestä täytyy yleensä luopua. Juuri se,
että tieteen täytyy alkaa puhtaan yksinkertaisesta eli yleisimmästä ja tyhjimmästä, rajoittaisi
esityksen ainoastaan juuri näihin yksinkertaisen hyvin yksinkertaisiin ilmaisuihin lisäämättä siihen
yhtään sanaa – oikeastaan asia sallisi vain negatiivisia refleksioita, joilla pyrittäisiin häätämään ja
karkottamaan kaikki, mitä mieltäminen tai suitsimaton ajattelu voisi muutoin esittää. Kuitenkin
sellaiset poikkeamat kehityksen yksinkertaisesta immanentista kulusta ovat yksinään satunnaisia,
jolloin yritys torjua niitä on myös tämän satunnaisuuden tartuttamaa: sen lisäksi on hyödytöntä
yrittää käsitellä kaikkia sellaisia poikkeamia, koska ne eivät kuulu asiaan, ja joka tapauksessa
jokainen tällaisen järjestelmällisyyden vaatimus voitaisiin toteuttaa vain vaillinaisesti. Modernille
tietoisuudellemme ominainen levottomuus ja harhailevuus ei kuitenkaan myöskään salli olla
ottamatta huomioon käsillä olevia refleksioita ja ajatuspoikkeamia. Muotoiltu esitys vaatii myös
muotoilukykyistä vastaanottavaisuutta ja ymmärrystä, mutta modernissa dialogissa ei voi olla sijaa
sellaisille Platonin kuvailemille vain asiaa seuraaville kuulijoille tai muovattaville nuorukaisille ja
miehille, jotka levollisesti ja itseään säälimättä luopuisivat omista refleksioistaan ja
mieleenjohtumistaan, joita itsensä ajatteleminen kärsimättömästi tuottaa: vielä vähemmän voidaan
olettaa lukijoiden olevan tällaisia. Päinvastoin, liiankin usein ja kiivaasti kimppuuni käyvät


15
vastustajat eivät pysty tekemään sitä yksinkertaista refleksiota, että heidän mielipiteensä ja
vastaväitteensä sisältävät edellytettyjä kategorioita, joita itsệän täytyy kritisoida ennen niiden
käyttưưnottamista. Ymmärtämättömyys tällä saralla saavuttaa uskomattomia mittoja ja syyllistyy
perustavaan väärinymmärrykseen – huonoon eli sivistymättömään tapaan kategoriaa tarkastellessa
ajatella jotain toista kuin itse kategoriaa. Tämä ymmärtämättömyys on vähemmän oikeutettua, kun
nämä toiset ovat ajatusmääreitä ja käsitteitä, vaikka logiikan järjestelmässä näille toisille
kategorioille pitää osoittaa oma paikkansa ja ne itsekin pitää alistaa tarkastelulle järjestelmän sisällä.
Silmiinpistävintä tämä on useimmiten vastaväitteissä ja hyökkäyksissä logiikan ensimmäisiä
käsitteitä tai lauseita eli olemista, ei-mitään ja tulemista vastaan, kun viimeinen kolmesta itse
yksinkertaisena määreenä – yksinkertaisin analyysi osoittaa tämän – sisältää kaksi ensimmäistä

määrettä momentteina.7 Perusteellisuus näyttää vaativan, että alkua perustana, jolle kaikki rakentuu,
pitäisi tutkia ennen kaikkea muuta ja että oikeastaan meidän ei pitäisi mennä pidemmälle, ennen
kuin se on osoittautunut lujaksi, ja jos se toisaalta ei ole tätä, meidän pitäisi hylätä kaikki seuraava.
Tällä perusteellisuudella on etuna, että se varmistaa ajattelemisen vaivojen jäämisen
mahdollisimman vähäisiksi. Perusteellisuudella on edessään tähän alkioon suljettuna koko kehitys,
ja se luulee selittäneensä kaiken selvittäessään alun, joka on asian helpoin osa, sillä alku on
yksinkertaisin, yksinkertainen itse: vaadittavan työn vähäisyys on suoraan verrannollinen tähän
itseensä tyytyväiseen perusteellisuuteen. Rajoittuminen yksinkertaiseen antaa pelivaraa ajattelun
mielivallalle, joka ei halua pysyä yksinkertaisessa, vaan tuo aiheeseen omia refleksioitaan. Kun
tämä perusteellisuus on täysin oikeutettu tutkimaan vain prinsiippiä ja näin jättämään huomiotta
jatkon, se pikemminkin tekeekin täysin päinvastoin, sillä se tuo käsittelyyn jatkon eli toisia
kategorioita kuin ne, jotka muodostavat prinsiipin, muita edellytyksiä ja ennakkoarvostelmia.
Sellaisia ennakkoedellytyksiä, että äärettömyys eroaa äärellisyydestä, että sisältö on toista kuin
muoto, että sisäinen on toista kuin ulkoinen, myös että välitys ei ole välittömyys – aivan kuin kaikki
eivät tietäisi tällaisia asioita – tuodaan opetusmielessä esiin tietona ja kerrotaan tai väitetään,
pikemminkin kuin todistetaan. Tässä opettamisessa on jotain typerää – en kykene löytämään muuta
sanaa. Ei ole oikeutettua olettaa ja suoraan edellyttää tällaisia asioita, ja vielä enemmän se paljastaa
tietämättömyyden siitä, että loogisen ajattelun tarpeena ja tehtävänä on juuri sen tutkiminen, onko
äärellinen ilman äärettömyyttä jotain totta, tai onko sellainen abstrakti äärettömyys, myös muodoton
sisältö ja sisällötön muoto, sisäinen yksinään ilman ulkoistumista ja ulkoisuus vailla sisäisyyttä,
onko mikään näistä totta tai todellista. – Ajattelun koulutus ja kuri, jonka kautta sen plastinen
suhtautuminen vaikuttaa ja jolla tunkeilevan refleksion kärsimättömyys voitetaan, turvataan taas
vain menemällä eteenpäin, opiskelemalla ja viemällä koko kehitys loppuunsa.
Jokaista, joka nykyään työskentelee filosofisen tieteen uuden itsenäisen rakennelman parissa,
voidaan viittaamalla Platonin esitykseen muistuttaa, että Platon kirjoitti teoksensa valtiosta


16
seitsemän kertaa. Tämä muistutus ja vertaus – sikäli kuin vertaus sallitaan – antakoon aiheen toivoa
sitäkin enemmän, että työlle, jota moderniin maailmaan kuuluvana vastaa syvällisempi periaate,

vaikeampi kohde ja laajuudeltaan rikkaampi aineisto, suotaisiin vapaata aikaa uudistaa sitä
seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Kuitenkin tekijän on työn määrän vuoksi pitänyt tyytyä
siihen, mikä on saavutettavissa ulkoisen välttämättömyyden oloissa, ajan intressien paljouden ja
monimutkaisuuden aiheuttamissa väistämättömissä keskeytyksissä, jopa epäilyssä, jättääkö
nykyhetken asioitten äänekäs meteli ja juoruilun kuurouttava löpinä, joka ylpeilee puhuessaan vain
tällaisista aiheista, yhtään tilaa osallistumiselle ajattelevan tiedon intohimottomaan tyyneyteen.

Berliini, 7.marraskuuta1831.


17

Johdanto
Logiikan yleinen käsite
Tarve aloittaa itse asiasta ilman edeltäviä refleksioita ei missään tieteessä ole yhtä vahva kuin
logiikan tieteessä. Kaikissa muissa tieteissä käsiteltävä kohde ja tieteellinen metodi erotetaan
toisistaan: vastaavasti ei myöskään sisältö ala absoluuttisesti, vaan riippuu toisista käsitteistä ja
liittyy joka puoleltaan muuhun ainekseen. Muilla tieteillä on siis lupa puhua perustastaan ja sen
yhtenäisyydestä sekä myös metodistaan pelkästään lemmoina, joita määritelmien ja vastaavien
lauseiden tuttuina ja edeltäkäsin hyväksyttyinä muotoina sovelletaan suoraan, ja myös käyttää
tavanomaista järkeilyä yleisten käsitteidensä ja perusmääreidensä muodostamisessa.
Logiikka sitä vastoin ei voi ennalta edellyttää mitään näistä refleksion muodoista eikä
ajattelun säännöistä ja laeista, sillä ne muodostavat osan sen omaa sisältöä ja ne täytyy perustella
tieteen sisällä. Ei kuitenkaan vain tieteellisen metodin tutkiminen vaan jopa itse tieteen käsite
ylipäätään kuuluu logiikan sisältöön ja muodostaa oikeastaan sen lopullisen tuloksen: mitä logiikka
on, ei voi lausua etukäteen, vaan tämä tietoisuus tulee esiin vasta koko käsittelyn lopullisena
tuloksena ja täyttymyksenä. Samaten logiikan kohdetta eli ajattelemista tai tarkemmin sanottuna
käsittävää ajattelemista tarkastellaan olennaisesti sen sisällä: logiikan käsite syntyy sen kulussa
eikä sitä siksi voi ennakoida. Mitä tässä johdannossa esitetään logiikasta, ei näin siis ole tarkoitettu
esimerkiksi perustelemaan logiikan käsitettä tai oikeuttamaan sen metodia etukäteen, vaan tehdä –

järkeilevässä ja historiallisessa mielessä – selvennysten ja refleksioiden avulla helpommin
miellettäväksi näkökulma, josta tätä tiedettä tarkastellaan.
Jos logiikkaa pidetään ajattelun yleensä tieteenä, tarkoitetaan, että ajatteleminen muodostaa
tiedostuksen pelkän muodon, että logiikka abstrahoi kaikesta sisällöstä ja että tiedostukseen
kuuluva niin sanottu toinen rakenneosa eli materia välttämättä annetaan toisaalta käsin. Silloin
logiikka, josta tämä materia on täysin riippumaton, voi antaa vain aidon tiedostuksen muodolliset
ehdot eikä voi sisältää itse reaalista totuutta eikä edes olla tie reaaliseen totuuteen, koska juuri
totuudelle olennainen eli sisältö on logiikan ulkopuolella.
Ensinnäkin on kuitenkin täysin väärin sanoa logiikan abstrahoivan kaikesta sisällöstä,
jolloin se opettaisi vain ajattelun sääntöjä paneutumatta siihen, mitä on ajateltu, ja kykenemättä
ottamaan huomioon ajatellun ominaispiirteitä. Koska näet ajattelemisen ja ajattelemisen sääntöjen
tulee olla logiikan kohteena, muodostavat nämä toki sille ominaisen sisällön: niissä logiikalla on
tiedostuksen toinen rakenneosa eli materia, jonka ominaislaadusta se on kiinnostunut.
Toiseksi taas mielteet, joihin logiikan käsite on tähän asti pohjautunut, on osaksi jo hylätty ja


18
loppujen on jo aika kadota kokonaan, jotta tämä tiede omaksuttaisiin korkeammasta näkökulmasta
ja se saisi täysin muuttuneen hahmon.
Tähänastinen logiikan käsite on perustunut tavanomaisessa tietoisuudessa lopulliseksi
edellytettyyn tiedostuksen sisällön ja sen muodon tai totuuden ja varmuuden erotteluun. Ensinnä
edellytetään, että tiedostuksen aines on käsillä sinänsä ja itselleen ajatuksesta eroavana valmiina
maailmana, että ajatteleminen yksinään on tyhjää, lähestyy mainittua ainesta ulkoisena muotona,
täyttää itsensä sillä ja vasta näin saa sisällön ja tulee reaaliseksi tiedostukseksi.
Lisäksi nämä kaksi rakenneosaa (sillä niiden katsotaan olevan suhteessa toisiinsa
rakenneosina, ja tiedostus rakennetaan niistä mekaanisella tai parhaimmillaan kemiallisella tavalla)
ovat toisiinsa siinä suhteessa, että objektia pidetään yksinään täydellisenä ja valmiina, joka ei
todellisuudessa tarvitse ajattelua lainkaan. Ajattelua sitä vastoin pidetään puutteellisena, koska sen
täytyy täydentää itseään aineksella ja lisäksi sen pehmệnä, määrittämättưmänä muotona täytyy
sovittaa itsensä materian mukaiseksi. Totuus on ajattelun vastaavuutta kohteen kanssa, ja jotta tämä

vastaavuus saataisiin aikaan – sillä se ei ole sinänsä ja itselleen käsillä – ajattelemisen oletetaan
sovittautuvan ja mukautuvan kohteeseen.
Kolmanneksi, kun materian ja muodon, kohteen ja ajattelun eroavuutta ei jätetä tähän
utuiseen määrittämättömyyteen, vaan ymmärretään yksityiskohtaisemmin, silloin kumpikin on
toisesta erotettu piiri. Ajatteleminen ei näin vastaanottaessaan ja muotoillessaan ainesta ohita itseään:
aineksen vastaanottaminen ja tähän mukautuminen pysyy ajattelemisen omana modifikaationa eikä
ajattelu tällöin tule Toiseensa. Lisäksi itsetietoinen määrittäminen kuuluu vain ajatteluun.
Yhteydessään kohteeseen ajatteleminen ei siis astu ulos itsestään ja mene kohteeseen: kohde pysyy
oliona sinänsä ja täysin tuonpuolisena ajattelulle.
Nämä näkemykset subjektin ja objektin suhteesta toisiinsa ilmaisevat määreitä, jotka
muodostavat tavallisen, ilmenevän tietoisuutemme luonnon, mutta kun nämä ennakkoluulot
ulotetaan järkeen, aivan kuin sama suhde pitäisi paikkansa siellä – aivan kuin tämä suhde olisi
sinänsä ja itselleen tosi – silloin ne ovat erehdyksiä. Näiden erehdysten jokaisen henkisen ja
luonnollisen maailmankaikkeuden osaan kohdistuva kumoaminen on filosofiaa, tai pikemminkin,
koska ne salpaavat pääsyn filosofiaan, ne on hylättävä ennen siihen astumista.
Vanhemmalla metafysiikalla1 oli tässä suhteessa korkeampi käsitys ajattelemisesta, kuin
mikä nykyään on vallalla. Se näet perustui siihen, että olioista ajattelemisen kautta hankittu
tiedostus on ainoana todella totta niissä, eli totta eivät ole oliot välittömyydessään, vaan vasta
ajattelun muotoon nostettuina, ajateltuina. Näin vanhempi metafysiikka katsoi, etteivät ajattelu ja
sen määreet ole mitään kohteelle vierasta, vaan pikemminkin sen olemus. Metafysiikan mukaan
oliot ja niiden ajatteleminen (myös meidän kielemme ilmaisee niiden sukulaisuuden)2 ovat sinänsä
ja itselleen yhtäpitäviä siten, että ajattelu immanenteissa määreissään ja olioitten tosi luonto


19
muodostavat yhden ja saman sisällön.
Mutta reflektoiva ymmärrys valtasi filosofian.3 Meidän täytyy tietää tarkasti, mitä
tarkoitetaan tällä ilmaisulla, jota edelleen usein käytetään iskulauseena: yleensä sillä tarkoitetaan
ymmärrystä abstrahoivana ja siksi erottelevana ja erotuksiinsa kiinnittyvänä. Järkeä vastaan
suunnattuna reflektoiva ymmärrys esiintyy tavallisena ihmisymmärryksenä ja väittää, että totuus

pohjautuu aistimelliselle reaalisuudelle ja ajatukset ovat vain ajatuksia siinä mielessä, että vasta
aistihavainto antaa niille sisällystä ja reaalisuutta, kun taas järki sinänsä ja itselleen tuottaa vain
aivokummajaisia. Tässä järki luopuu itsestään ja totuuden käsite on kadonnut. Järki rajoittuu
tiedostamaan vain subjektiivisen totuuden, pelkän ilmiön eli vain jotain, mitä asian itsensä luonto ei
vastaa: tiedosta on tullut luuloa.
Vaikka tiedostuksen tekemä käänne näyttää menetykseltä ja askeleelta taaksepäin, se
kuitenkin perustuu jollekin syvällisemmälle, jolle ylipäätään rakentuu järjen nousu modernin
filosofian korkeammaksi hengeksi. Tämän yleisesti hyväksytyn käsityksen peruste löytyy nimittäin
oivalluksesta, että ymmärryksen määreitten keskinäinen kamppailu on välttämätöntä. – Jo mainittu
refleksio on konkreettisen välittömän ohittamista, tämän määrittämistä sekä erottelemista. Mutta
yhtä lailla sen täytyy ylittää erottamansa määreet ja ensin yhdistää ne. Tällä määreitten yhteyden
tasolla niiden yhteenotto alkaa. Sinänsä tämä refleksion harjoittama yhdistelevyys kuuluu järkeen:
kohottautuminen noitten määreitten yli ja päätyminen näkemykseen niiden yhteentörmäyksestä on
suuri negatiivinen askel kohti aitoa järjen käsitettä. Kun oivallusta ei kuitenkaan viedä loppuun asti,
tehdään virhe ja ajatellaan järjen olevan ristiriidassa itsensä kanssa: ei tunnisteta, että juuri ristiriita
on järjen tapa kohota ymmärryksen rajoitusten yläpuolelle ja ratkaista ne. Sen sijaan, että tieto olisi
tältä tasolta ottanut viimeisen askeleen korkeuksiin, se on paennut ymmärrysmääreiden
epätyydyttävyydestä aistimelliseen olemassaoloon kuvitellen, että aistimuksissa sillä on jotain
kiinteää ja johdonmukaista. Kun tämä tiedostus kuitenkin toisaalta itse tietää olevansa vain
ilmiöitten tiedostamista, sen epätyydyttävyys myönnetään, mutta samalla edellytetään: ikään kuin ei
tosin olioita sinänsä, mutta kuitenkin ilmenemisen piiri tiedostettaisiin oikein, aivan kuin niin
sanotusti vain kohteiden laji olisi erilainen ja toinen näistä lajeista eli oliot sinänsä ei kuuluisi
tiedostuksemme piirin, mutta toinen eli ilmiöiden laji kuuluisi. Tämä on kuin myöntäisi oivalluksen
oikeellisuuden samalla väittäen, että ei kyetä oivaltamaan totuutta, vaan vain epätotuutta. Aivan
yhtä mieletöntä kuin tämä on puhua tosi tiedostuksesta, joka ei tiedosta kohdetta sellaisena kuin se
sinänsä on.
Ymmärryksen muotojen kritiikillä on ollut jo mainittu lopputulos, että nämä muodot eivät
sovellu olioihin sinänsä. – Tämä ei voi merkitä muuta kuin että nämä muodot ovat omassa itsessään
epätosia. Mutta jos niiden annetaan pysyä pätevinä subjektiiviselle järjelle ja kokemukselle,
kritiikki ei ole tuottanut mitään muutosta niihin, vaan ne jätetään subjektille samassa hahmossa,

20
jossa ne olivat objektille. Jos ne kuitenkin ovat riittämättömiä olion sinänsä suhteen, vielä
vähemmän pitäisi ymmärryksen, jolle niiden oletetaan kuuluvan, tyytyä niihin ja säilyttää ne. Jos
eivät ne voi olla olion sinänsä määreitä, vielä vähemmän voivat ne olla määreitä ymmärrykselle,
jolle ainakin pitäisi myöntää olion sinänsä arvo. Äärellisen ja äärettömän määreet ovat samalla
tavalla ristiriidassa keskenään, sovelletaanpa niitä aikaan ja avaruuteen, maailmaan, tai ovatpa ne
määreitä hengen sisällä: vastaavasti musta ja valkea tuottavat harmaata, sekoitetaanpa ne kankaalla
tai paletissa. Jos mielteemme maailmasta hajoaa, kun siihen tuodaan ääretön ja äärellinen, niin vielä
enemmän on itse henki, joka sisältää molemmat, itsessään ristiriitainen ja itsensä hajottava. – Sen
aineksen tai kohteen ominaislaatu, johon näitä määreitä sovelletaan tai jossa ne ilmenevät, ei voi
vaikuttaa asiaan, sillä vain määreitten kautta ja määreitten mukaisesti kohde sisältää ristiriidan.
Kyseinen kritiikki on siis poistanut objektiivisen ajattelun muodot vain oliosta, mutta ne on
jätetty subjektiin sellaisina, kuin ne siinä alun perin löytyivät. Toisin sanoen tämä kritiikki ei
tarkastellut näitä muotoja sinänsä ja itselleen niiden ominaisen sisällön mukaan, vaan
yksinkertaisesti otti ne lemmoina subjektiivisesta logiikasta. Ei siis ollut puhettakaan, että olisi
johdettu nämä muodot omassa itsessään tai myöskään subjektiivisen logiikan muotoina, ja vielä
vähemmän kyse oli niiden dialektisesta tarkastelusta.
Johdonmukaisemmin toteutettu transsendentaalinen idealismi4 tunnisti tyhjyyden kriittisen
filosofian vielä jäljelle jättämässä olion sinänsä haamussa, tässä kaikesta sisällöstä erotetussa
abstraktissa varjossa, ja tavoitteli sen täydellistä tuhoamista. Tämä filosofia pani myös alulle sen,
että järki saisi esittää omat määreensä omilla avuillaan. Koska kyseinen yritys kuitenkin lähti
subjektiivisesta lähtökohdasta, ei sitä voitu täyttää. Myöhemmin tämä asennoitumistapa ja sen
myötä kyseinen puhtaan tieteen kehittelytapa hylättiin.
Mitä tavallisesti ymmärretään logiikalla, tarkastellaan taas huomioimatta lainkaan
metafyysistä merkitystä. Tällä tieteellä ei nykytilassaan tosin ole mitään sellaista sisältöä, jota
tavanomainen tietoisuus pitäisi reaalisuutena ja totena asiana. Se ei silti ole tämän vuoksi
sisällökästä totuutta vailla oleva muodollinen tiede. Totuuden aluetta ei muutenkaan pidä etsiä
logiikasta puuttuvasta aineksesta, jonka puutteella yleensä selitetään sen epätyydyttävyys. Logiikan

muotojen sisällyksettömyys johtuu pikemminkin vain tavasta, jolla niitä tarkastellaan ja käsitellään.
Kun ne kiinteinä määreinä kirvoittuvat erilleen toisistaan eikä niitä yhdistetä orgaaniseksi
ykseydeksi, silloin ne ovat kuolleita muotoja eikä henki, niiden elävä, konkreettinen ykseys, asu
niissä. Näin niiltä taas puuttuu todellinen sisältö – materia, joka olisi sisällystä sinänsä. Loogisilta
muodoilta puuttuva sisältö ei ole muuta kuin näiden abstraktien määreiden vakaa perusta ja
tiheytyminen, ja sellaista substantiaalista olemusta niille etsitään yleensä niiden ulkopuolelta.
Looginen järki itse kuitenkin on substantiaalinen tai reaalinen, joka yhdistää itsessään kaikki
abstraktit määreet ja on niiden aito, absoluuttisen konkreettinen ykseys. Siksi ei tarvitse etsiä


21
kaukaa sitä, mitä yleensä kutsutaan materiaksi: jos logiikan oletetaan olevan sisällyksetöntä, ei vika
silloin piile kohteessa, vaan ainoastaan tavassa, jolla se ymmärretään.
Tämä refleksio johtaa esittämään näkökannan, josta logiikkaa pitää tarkastella, kuinka se
eroaa tämän tieteen aiemmista käsittelytavoista, ja joka on ainoa tosi kanta, jolle tämä tiede on
tulevaisuudessa perustettava.
Hengen fenomenologiassa olen esittänyt tietoisuuden etenevässä liikkeessään ensimmäisestä
sen ja objektin välittömästä vastakkaisuudesta aina absoluuttiseen tietoon. Tämä tie läpäisee kaikki
tietoisuuden ja objektin suhteen muodot, ja sen tuloksena on tieteen käsite. Kyseistä käsitettä
(semminkin kun se kehkeytyy logiikassa itsessään) ei siksi tarvitse oikeuttaa tässä, koska tämä on jo
tehty mainitussa teoksessa: eikä sitä voi oikeuttaa muutoin kuin tällä tietoisuudessa tapahtuvalla
kehkeytymisellään, jonka kaikki hahmot raukeavat tähän käsitteeseen totuutenaan. – Tieteen
käsitteen järkeilevä perustelu tai selittäminen voi parhaimmillaan saavuttaa sen, että tuosta
käsitteestä muodostetaan mielle ja se opitaan tuntemaan historiallisesti, mutta tieteen määritelmällä
tai tarkemmin logiikan määritelmällä on todistuksensa ainoastaan jo mainitussa tietoisuudessa
kehkeytymisen välttämättömyydessä. Määritelmä, joka muodostaa minkä tahansa tieteen
absoluuttisen alun, voi sisältää vain määrätyn ja korrektin ilmaisun sille, mitä mielletään
hyväksytyksi ja tunnetuksi tieteen kohteesta ja päämäärästä. On historiallinen kysymys, että
sellaisiksi on mielletty juuri nämä, ja siinä suhteessa voidaan vain vedota tiettyihin tunnustettuihin
tosiseikkoihin, tai oikeastaan ei voida kuin pyytää näiden hyväksymistä tunnustettuina tosiseikkoina.

Niinpä ei ihmetytä, että yksi osoittaa tapauksen tai sattumuksen, toinen taas toisen, jota vastaavasti
tällä tai tuolla ilmaisulla pitäisi ymmärtää jotain enemmän tai jotain muuta, ja näin sen määritelmää
täytyy siksi muuttaa tarkemmaksi tai yleisemmäksi, ja tieteenkin on mukauduttava tähän. – Riippuu
näin jälleen järkeilystä, mitä pitäisi ottaa mukaan tai sulkea pois ja missä rajoissa ja missä määrin:
järkeily on kuitenkin avoinna hyvin moninaisille ja vaihteleville mielipiteille, joiden perusteella
kiinteä määritelmä voidaan lopulta päättää vain mielivaltaisesti. Aloitettaessa tiede tähän tapaan
määritelmällä ei puheeksi oteta tarvetta osoittaa sen kohteen ja siksi itse tieteen välttämättömyys.
Puhtaan tieteen käsite ja sen deduktio edellytetään siksi tässä teoksessa siinä määrin, kuin
Hengen fenomenologia ei ole muuta kuin sen deduktiota. Absoluuttinen tieto on kaikkien
tietoisuuden tapojen totuus, koska, kuten fenomenologian kulku osoitti, vasta absoluuttisessa
tiedossa kohteen erotus sitä itseään koskevasta varmuudesta on täysin kumottu: totuus on nyt yhtä
varmuuden ja tämä varmuus totuuden kanssa.
Puhdas tiede edellyttää näin vapautumista tietoisuuden vastakkaisuudesta. Se sisältää
ajatuksen sikäli kuin tämä on aivan yhtä paljon asia sinänsä, tai asian sinänsä sikäli kuin se on
yhtä lailla puhdas ajatus. Tieteenä totuus on puhdas kehittyvä itsetietoisuus, ja sillä on Itsen hahmo,
jossa sinänsä ja itselleen oleva on tiedetty käsite, kun taas käsite sellaisenaan on sinänsä ja


22
itselleen oleva.
Objektiivinen ajatteleminen on siis puhtaan tieteen sisältö. Puhdas tiede ei siis suinkaan ole
muodollista, se ei tarvitse materiaa todelliseen ja tosi tiedostukseen, vaan päinvastoin sen sisältö
yksin on absoluuttisen tosi, tai jos vielä halutaan käyttää sanaa ”materia”, se on totuudellista
materiaa – materiaa, joka ei kuitenkaan ole muodolle ulkoista, koska tämä materia pikemminkin on
puhdasta ajatusta ja siksi itse absoluuttista muotoa. Logiikka pitää näin ymmärtää puhtaan järjen
järjestelmänä, puhtaan ajatuksen valtakuntana. Tämä valtakunta on totuus sellaisena, miten se on
ilman verhoa sinänsä ja itselleen. Asia voidaan siksi ilmaista niin, että tämä sisältö on Jumalan
esitystä sellaisena kuin hän on ikuisessa olemuksessaan ennen luonnon ja äärellisen hengen
luomista.
Anaksagorasta ylistetään henkilönä, joka ensimmäisenä julisti, että Nous, ajatus, on

maailman periaate, että maailman olemus pitää määrätä ajatuksena.5 Näin hän laski perustan
maailmankaikkeutta koskevalle intellektuaaliselle näkemykselle, jonka puhtaan hahmon täytyy olla
logiikkaa. Mitä me käsittelemme logiikassa, ei ole ajattelua koskien jotain, joka on olemassa
yksinään perusteena ajattelun ulkopuolella, eikä muotoja, joiden oletetaan tarjoavan totuuden pelkät
tunnusmerkit: päinvastoin ajatuksen välttämättömät muodot ja omat määreet ovat sisältö ja korkein
totuus itse.
Edes jonkinlaisen käsityksen saamiseksi tästä on hylättävä mielipide, että totuuden täytyy
olla jotain käsin kosketeltavaa. Sellainen kosketeltavuus on lisätty esimerkiksi jopa platonisiin
ideoihin, jotka ovat Jumalan ajattelussa, ikään kuin ne olisivat olemassaolevia olioita, mutta toisessa
maailmassa tai paikassa: todellisuuden maailma olisi tämän paikan ulkopuolella ideoista eroavana
ja vain tämän eroavuuden kautta sillä olisi reaalinen substantiaalisuus. Platoninen idea ei ole muuta
kuin kohteen Yleinen tai määrätymmin käsite. Vain käsitteessään Jollakin on todellisuus, ja mikäli
se eroaa käsitteestään, se lakkaa olemasta todellinen ja on olematon: kosketeltavuuden ja
aistimellisen itsensä-ulkopuolella-olemisen puoli kuuluu tähän olemattomaan puoleen. – Toisaalta
taas voidaan vedota tavanomaisen logiikan omiin käsityksiin: oletetaan näet, että määritelmiin
sisältyvät määreet eivät kuulu vain tietävälle subjektille, vaan ovat kohteen määreitä, jotka
muodostavat sen omimman, olennaisimman luonnon. Jos taas annetuista määreistä päätellään toisia
määreitä, oletetaan, että päätelty ei ole jotain kohteelle ulkoista ja vierasta, vaan pikemminkin
kohteeseen kuuluu se, että ajattelua vastaa oleminen. – Käsitteen, arvostelman, päätelmän,
määritelmän, jaottelun ja vastaavien käytön perusteena ylipäätään on, etteivät ne ole pelkästään
itsetietoisen ajattelun, vaan myös kohteellisen ymmärryksen muotoja. – ”Ajattelu” on ilmaisu, joka
katsoo siihen sisältyvän määreen kuuluvan pääasiassa tietoisuudelle. Sikäli kuin sanotaan, että
ymmärrys tai järki on kohteellisessa maailmassa eli että hengellä ja luonnolla on yleisiä lakeja,
joihin niiden elämä ja muutokset mukautuvat, silloin taas väistämättä todetaan, että ajatusmääreillä


23
on yhtä lailla objektiivinen arvo ja olemassaolo.
Kriittinen filosofia oli toki jo muuttanut metafysiikan logiikaksi,6 mutta myöhemmän
idealismin tapaan se, kuten äsken mainittiin, kunnioitti liiaksi objektia, ja niin loogisille määreille

annettiin olennaisesti subjektiivinen merkitys: näin se objekti, jota ne olivat paenneet, oli kuitenkin
jättänyt niihin jälkensä ja jäljelle jäi olio sinänsä, ääretön sysäys, tuonpuoleisena. Vapautuminen
tietoisuuteen kuuluvasta vastakohtaisuudesta, joka tieteen täytyy pystyä edellyttämään, nostaa taas
ajatusmääreet tämän aran, epätäydellisen lähtökohdan yläpuolelle ja vaatii, ettei niitä tarkastella
näin rajoitettuina tai epäitsenäisinä, vaan sellaisina kuin ne ovat sinänsä ja itselleen, loogisena,
puhtaana järkenä.
Kant pitää logiikkaa, nimittäin sitä määritelmien ja väitteiden kokoelmaa, joka tavallisesti
ymmärretään logiikaksi, sikäli onnekkaana, että se muihin tieteisiin verrattuna on niin varhain
saavuttanut täydellistymisen: Aristoteleen jälkeen se ei ole astunut askeltakaan taaspäin, muttei
myöskään edennyt, koska se näyttää olevan suljettu ja täydellinen. – Jos nyt logiikka ei ole lainkaan
muuttunut Aristoteleen ajoista – itse asiassa uudempien logiikan esitysten mukaan näyttäisivät
muutokset useinkin koostuvan vain poistoista – pitäisi tästä pikemminkin päätellä, että se sitä
suuremmalla syyllä kaipaa täydellistä uudelleenmuokkausta, sillä hengen kaksituhatvuotisen
työskentelyn on täytynyt johtaa korkeampaan tietoisuuteen ajattelustaan ja puhtaasta
olemuksellisuudestaan itsessään. Vertailtaessa hahmoja, joihin henki on kohonnut käytännöllisessä
ja uskonnollisessa maailmassa ja erilaisissa sekä reaalisen että ideaalisen tietoisuuden tieteissä,
siihen hahmoon, jota logiikka eli hengen tietoisuus omasta puhtaasta olemuksestaan esittää,
paljastuu niin suuri ero, että jälkimmäisen arvottomuus ja täysi vastaamattomuus tuon korkeamman
kanssa ei voi olla herättämättä huomiota pinnallisimmassakaan tarkkailijassa.
Tosi asiassa logiikan uudelleenrakentamisen tarve on tunnettu pitkään. Oppikirjoissa esitetyn
muotonsa ja sisältönsä suhteen voi logiikan sanoa tulleen halveksunnan kohteeksi. Se roikkuu
edelleen mukana, mutta enemmänkin tunteesta, että logiikkaa ei voi täysin hylätä ja koska perinne
sen tärkeydestä vielä jatkuu, pikemminkin kuin vakaumuksesta, että tuollaisella tavanomaisella
sisällöllä ja tyhjien muotojen tutkimisella on arvoa ja hyötyä.
Psykologisen, pedagogisen ja jopa fysiologisen materiaalin aikaansaamat laajennukset, joita
logiikkaan erääseen aikaan tehtiin,7 on myöhemmin varsin yleisesti tunnustettu vääristymiksi. Nämä
psykologiset, pedagogiset ja fysiologiset huomiot, lait ja säännöt, käytettiinpä niitä logiikassa tai
muualla, näyttävät sinänsä ja itselleen otettuina enimmäkseen varsin pinnallisilta ja triviaaleilta.
Esimerkiksi sellaiset säännöt kuin että täytyy ajatella ja kokeilla kirjoista lukemaansa tai
korvakuulolta omaksumaansa, että huononäköisen täytyy turvautua silmälaseihin – säännöt, joita

niin sanotun sovelletun logiikan oppikirjoissa esitettiin apuina totuuden saavuttamiseksi, vieläpä
pykäliin jaoteltuina – ovat varmasti jokaisen mielestä tarpeettomia – paitsi ehkä sen kirjoittajan tai


24
opettajan mielestä, joka ei mitenkään muutoin osaa laventaa logiikan tyhjää ja elotonta sisältöä.
Mitä tähän sisältöön tulee, jo aiemmin on osoitettu, miksi se on niin hengetöntä. Sen määreet
pätevät liikkumattomassa kiinteydessään, ja ne tuodaan vain ulkoiseen yhteyteen toistensa kanssa.
Arvostelmissa ja päätelmissä operaatiot pääasiassa palautetaan ja perustetaan määreitten
kvantitatiivisuuteen, jolloin kaikki lepää ulkoisen erilaisuuden, pelkän vertailun varassa:
arvostelemisesta ja päättelemisestä tulee täysin analyyttinen toimenpide ja käsitettä vailla oleva
laskutoimitus. Niin kutsuttujen sääntöjen ja lakien – ennen kaikkea päättelysääntöjen – johtaminen
ei ole parempaa kuin eripituisten keppien sormeilu niiden lajitteluksi ja yhdistelyksi koon mukaan8
– se on kuin lasten leikkiä, jossa sovitellaan yhteen värikkään palapelin paloja. – Näin ollen tätä
ajattelemista on aiheellisesti verrattu laskemiseen ja laskemista vastaavasti tähän ajattelemiseen.9
Aritmetiikassa lukuja tutkitaan vailla käsitettä, jolloin täysin ulkoisista suhteistaan irrallaan niillä ei
ole merkitystä ja ne eivät ole omassa itsessään eivätkä keskinäisissä yhteyksissään ajatuksia.
Laskettaessa mekaanisesti, että kolme neljäsosaa kertaa kaksi kolmasosaa tekee yhden puolikkaan,
sisältää tämä operaatio yhtä paljon ja yhtä vähän ajatusta kuin laskeminen, kuuluuko johonkin
kuvioon tällainen vai tuollainen päätelmä.
Jotta tämä logiikan kuollut rakennelma voitaisiin elävöittää hengellä täydelliseksi ja
sisällökkääksi, on logiikan metodin mahdollistettava sen tuleminen puhtaaksi tieteeksi. Logiikan
nykytilassa voi niukin naukin edes aavistaa tieteellisen metodin. Sillä on suurin piirtein
kokemustieteen muoto. Kokemustieteet ovat löytäneet omiin tarkoituksiinsa ominaismetodinsa, eli
niiden aineksen määrittelyn ja luokittelun, siinä määrin kuin se onnistuu. Myös puhtaalla
matematiikalla on metodinsa, joka sopii sen abstrakteille kohteille ja sille kvantitatiiviselle
määreelle, missä se yksinomaisesti tarkastelee niitä. Hengen fenomenologian esipuheessa olen
sanonut olennaisen tästä metodista ja ylipäätään matematiikassa käytettävästä tieteellisyyden
alemmasta muodosta, mutta sitä tarkastellaan lähemmin logiikan itsensäkin sisällä. Spinoza, Wolff
ja muut ovat harhautuneet käyttämään sitä myös filosofiassa ja tekemään käsitteettömän

kvantiteetin ulkoisesta kulusta käsitteen kulun,10 mikä on sinänsä ja itselleen ristiriitaista. Filosofia
ei ollut vielä löytänyt metodiaan: se tarkasteli kateellisena matematiikan järjestelmällistä rakennetta,
ja kuten sanoimme, lainasi tämän siltä tai turvautui metodin osalta tieteisiin, jotka ovat vain
sekoituksia annetusta aineksesta, kokemusväitteistä ja ajatuksista – tai turvautui jopa karkeaan
kaiken metodin hylkäämiseen. Kuitenkin filosofisen tieteen ainoan toden metodin esitys kuuluu
logiikan itsensä käsittelyyn, sillä metodi on tietoisuutta logiikan sisällön sisäisen itseliikunnnan
muodosta. Hengen fenomenologiassa olen esittänyt tämän metodin sovelluksen konkreettisempaan
kohteeseen eli tietoisuuteen.* Siinä käsitellään tietoisuuden hahmoja, joista jokainen itseään
toteuttaessaan samalla hajottaa itsensä, jokaisella on tuloksena oma negaationsa – ja niin on siirrytty
*

Myöhemmin toisiin konkreettisiin kohteisiin ja vastaaviin filosofian osiin.


25
korkeampaan hahmoon. Ainoa, mitä tarvitaan tieteellisen etenemiseen – ja on olennaista päästä
tähän hyvin yksinkertaiseen oivallukseen – on tuntea se looginen väittämä, että negatiivinen on yhtä
lailla positiivinen tai että ristiriitainen ei hajoa olemattomaksi eli abstraktiksi ei-miksikään, vaan
olennaisesti vain sen erityisen sisällön negaatioksi, tai että sellainen negaatio ei ole kaiken
negaatiota, vaan määrätyn itsensä hajottavan asian negaatiota, ja että lopputulos siksi olennaisesti
sisältää sen, mistä se seuraa: tämä oikeastaan on tautologia, sillä muutoinhan lopputulos olisi
välitön eikä lopputulos. Koska tulos eli negaatio on määrätty negaatio, sillä on sisältö. Tulos on
uusi käsite, mutta korkeampi ja rikkaampi kuin edeltäjänsä, sillä se on tullut rikkaammaksi
edeltäjän negaation tai vastakohdan verran: siksi tulos sisältää edeltäjänsä, mutta myös enemmän, ja
tulos on edeltäjän ja sen vastakohdan ykseys. – Tällä tavalla käsitteiden järjestelmä ylipäätään
täytyy muodostaa – ja sen täytyy täydellistyä puhtaasti jatkuvassa kulussa, johon mitään vierasta ei
saa lisätä.
En voi väittää, ettei metodi, jota tässä logiikan järjestelmässä seuraan – tai jota tämä
järjestelmä omassa itsessään pikemminkin seuraa – pystyisi suurempaan täydellisyyteen ja
tarkempaan kehittelyyn yksityiskohdissa. Samalla kuitenkin tiedän, että se on ainoa tosi metodi.

Tämä selviää juuri siitä, että metodi ei mitenkään eroa kohteestaan eikä sisällöstään, sillä juuri
sisältö itsessään eli dialektiikka, joka kohteella on siinä itsessään, vie sitä eteenpäin. On selvää, ettei
voi hyväksyä tieteellisesti päteviksi esityksiä, jotka eivät seuraa tämän metodin kulkua eivätkä
vastaa sen yksinkertaista rytmiä, sillä tämä on itse asian kulku.
Tätä metodia vastaavasti muistutan, että tässä teoksessa annetut kirjojen, jaksojen ja lukujen
jaottelut ja otsikot sekä niihin liittyvät selitykset on annettu vain yleiskatsauksellisuuden vuoksi ja
niillä on varsinaisesti vain historiallista arvoa. Ne eivät kuulu tieteen sisältöön eivätkä korpukseen,
vaan ovat ulkoisen refleksion kooste: refleksio on jo käynyt läpi esityksen kokonaisuuden ja niin
muodoin tietää ja osoittaa edeltä momenttiensa jakson, ennen kuin asia itse tuo ne esiin.
Muissakaan tieteissä eivät tällaiset ennakkomääreet ja jaottelut ole yksinään muuta kuin
sellaisia ulkoisia osviittoja, mutta tieteen sisällön puitteissakaan niiden luonne ei tästä kohene.
Logiikassa sanotaan esimerkiksi, että ”logiikalla on kaksi pääosaa, alkeisoppi ja metodiikka”, sitten
alkeisopin alla saattaa suoraan seurata otsake ”Ajatuksen lait”; sitten Ensimmäinen
luku: ”Käsitteistä”, Ensimmäinen jakso: ”Käsitteitten selvyydestä”, ja niin edelleen.11 – Nämä
dedusoimattomat ja perustelemattomat määreet ja jaottelut muodostavat kyseisenlaisten tieteitten
järjestelmän rungon ja niiden koko keskinäisen yhteyden. Tuollainen logiikka pitää asianaan puhua,
miten on välttämätöntä johtaa käsitteet ja totuudet periaatteista, mutta mitä siihen tulee, mitä se
kutsuu metodiksi, ei johtamista edes ajatella. Järjestys voi muodostua siitä, että yhtäläiset liitetään
yhteen ja yksinkertainen sijoitetaan ennen monimutkaista ja muista ulkoisista näkökohdista.
Sisäisen, välttämättömän yhtenäisyyden kannalta taas on annettu vain lista eri osien otsikoita ja